Kertomus: Venäläisen mystikon savukerasia
Kertomus käynnistyy, kun Anneli ja Alma ovat juuri siirtyneet nykyajasta ja kulkutaudin riivaamasta Krakovasta viktoriaaniseen Lontooseen, vuoteen 1890. Siellä he tutustuvat muun muassa maailmankuuluun Bedlamin mielisairaalaan ja lukuisiin spiritualistisiin ilmiöihin, mutta myös kiinnostaviin tyyppeihin, joista suurin osa on autenttisia, historiallisia henkilöitä.
Esilukijoiden kommentteja:
"Lukiessani itkin välillä ääneen. Maalasit eteeni menneen maailman, joka ei olekaan mennyttä vaan aivan tässä, osana tätä hetkeä ja todellisuutta."
- Mitjo Ruohoniemi, lumoutunut lukija
"Olet kirjoittanut vangitsevan kertomuksen. Kirjaa ei voi jättää käsistään ennen kuin matka on tehty."
- Tea Holm, teologi ja filosofian tohtori
Copyright Marja Seppälä
Kertoja: Anuirmeli Sallamo-Lavi
Anuirmeli Sallamo-Lavi on täysverinen mystikko, kirjallisuuden suomentaja ja näkijä, joka osti krakovalaiselta kirpputorilta suonvärisen villakangastakin. Toinen toistaan pakottavammat näyt alkoivat välähdellä hänen silmiensä verkkokalvoilla jossain unen ja valveen rajamailla. Niiden seurauksena syntyi trilogian ensimmäinen osa. Nyt tarina jatkuu viktoriaanisessa Lontoossa...
Kustantaja:
Basam Books
Basam Books on riippumaton helsinkiläinen yleiskustantamo. Meidät tunnetaan erityisesti laadukkaan hyvinvointi- ja työelämäkirjallisuuden, kaunokirjallisten klassikoiden sekä runouden kustantajana. Basam Books on Suomen Kustannusyhdistyksen jäsen.
Lue näyte:
Ensimmäinen osa
Lontoo, maaliskuu 1890
Olin samanaikaisesti kaikkialla enkä missään. Olin tietoinen elementeistä, jotka sulautuivat toisiinsa ja minä niihin. En kyennyt kunnolla erottamaan, mihin yksi loppui ja mistä toinen alkoi.
Tunsin koko ajan maan jalkojeni alla ja näin jossain taustalla loimottavan tulen, mutta vahvimmin aistin veden. Olin kuin alkumeressä, joka velloi ja keinutti minua. Tunsin myös ilman, joka puhalsi pyörteenä paitsi ympärilläni myös ytimessäni. Hajosin pieniksi osasiksi, jotka järjestäytyivät uudelleen minulle tuntemattoman logiikan mukaan. Ja vaikka sirpaloiduin, olin samaan aikaan ehyempi kuin milloinkaan.
Kun vimmattu kieppumisen tunne viimein hellitti ja aloin taas tulla tietoiseksi vartaloni ääriviivoista, vedin keuhkot täyteen savunhajuista ilmaa ja siristelin silmiäni. Kimmeltävä harso, joka oli kuin tähtipölyä, esti minua
Sivu 1
ensiksi näkemästä mitään selvästi, mutta vähitellen aloin erottaa muotoja ja värejä. Kurtistin kulmiani ja katselin ympärilleni, mutta en nähnyt Alma-serkkua, matkakumppaniani.
Nuhjuisia lapsia juoksenteli edestakaisin, henkselihousuiset pikkupojat nahistelivat keskenään ja ruskeanuttuinen tönäisi toisen pojan kumoon kiveykselle. Vanttera, karski mies harppoi poikien luo ja nosti tönijän yhdellä nykäisyllä korkealle ilmaan. Poika sätki pelästyneenä, riippui kuin hämähäkki langastaan miehen karjuessa hänelle.
Takaani kantautui kauppiaiden huutoja. Covent Garden oli yksi lempipaikoistani Lontoossa; tapasin istuskella katetun markkina-alueen kahviloissa, nauttia jotain hyvää, vaikka täytettyjä ohukaisia cappuccinon kera, ja seurata milloin mitäkin ohjelmanumeroa.
Sivu 2
Nyt näkymä oli kuitenkin toisenlainen kuin mihin olin tottunut. Markkinameininki oli rehvakkaampaa ja kukkia kaupittelevat neitokaisetkin olivat selvästi aitoja, eivät näytelmäkirjailija George Bernard Shaw’n kirjoittamasta Pygmalionista tutuksi tulleen kukkaistyttö Eliza Doolittlen klooneja.
Alma-serkku ilmaantui viereeni ja katseli minua tutkivasti. ”Mikä vointi?” hän tiedusteli.
”Suu on ihan rutikuiva”, sain soperretuksi.
Alma tähyili hetken ympärilleen. Hän väisti nuorukaista, joka kulki ohitsemme kookas kori olallaan. Menimme punatiilisen rakennuksen luo. Oviaukon kupeessa oli laudoista ja sahapukeista kyhätty myyntitiski, jonka takana seisovalta tyttölapselta serkku tilasi kaksi kuppia teetä. Istahdimme jakkaroille siemailemaan kuumaa ja väkevää juomaa, jota
Sivu 3
nieleksiessäni tunsin hiljalleen asettuvani aikaan ja paikkaan.
”Ihanaa teetä”, huokaisin ja pyörittelin punaruskeaa, dreijattua savikuppia käsissäni. ”Liekö Twiningsia? Eikö se ole vanha yritys?”
”Vanhempaa tavaramerkkiä ei löydy koko maailmasta. Eikä kai suositumpaakaan. Twiningsia juodaan Ison-Britannian hovissakin”, Alma tiesi kertoa.
Hörpimme teetä ja katselimme ympärillemme. Oli niin kylmä, että hengitys huurusi. Alma oli kertonut, että hänen isoisoisältään Aron Rothilta perimänsä asunto sijaitsi vain muutaman korttelin päässä, ja siellä olisi hyvät vaatevarastot. Tosin en ollut viluissani, olihan ylläni villaisen kävelypuvun ja pitkävartisten nahkasaapikkaiden lisäksi palttoo, jonka taannoin olin hankkinut Krakovan juutalaisesta kaupunginosasta.
Sivu 4
Takki oli suloisen lämmin. Alma puolestaan oli sonnustautunut pitkään, värikkääseen pellavahameeseen ja huopaviittaan, jossa oli suuri huppu.
Markkinapaikka kuhisi väkeä. Silmäilin toinen toistaan persoonallisempia kauppiaita ja heidän asiakkaitaan. Paksuniskaisen teurastajan muhkeaa ylävartaloa peitti ruskeanahkainen esiliina, joka oli täynnä tummia tahroja. Mieleni ei tehnyt arvailla niiden alkuperää. Hänen turpeat kasvonsa olivat rokonarpiset ja pää miltei kalju. Ukko selosti lihaveitsi kädessä jotain pariskunnalle, joka seisoi vastapuolella tiskiä katsellen jyhkeää miestä odottavasti.
Seuraavaksi katseeni osui langanlaihaan ja ilmeisen likinäköiseen räätäliin, joka työskenteli kojussaan päärakennuksen seinustalla kasvot melkein kiinni
Sivu 5
ompeluksessaan. Hänen vieressään nuorehko, roteva läkkiseppä käänteli käsissään kookasta lyhtyä, joka oli kai juuri valmistumassa. Lankuista kyhätyllä hyllyllä nökötti koko joukko sokerikkoja ja kermanekkoja, mittoja, maitokannuja ja peltileluja lapsille. Olin itsekin joskus puhaltanut tuollaiseen ”fyrrään” – siitä lähti luja, vinkuva ääni.
Vaeltelimme hetken myyntitiskien lomassa ja aistimme ilmapiiriä. Menneen maailman tunnelmaa, sitä se totisesti oli. Silti olin kuin kotonani, enkä tuntenut oloani tippaakaan ulkopuoliseksi. Se oli kummallista, sillä taannoinen aikamatkani Krakovaan oli alkanut epäuskon, tyytymättömyyden ja hienoisen kauhun vallassa. Nyt olin kuin kala vedessä.
Alma osti nuorelta naiselta nipun tötterönmallisia siirappinekkuja, leipuriukolta muhkean limpun,
Sivu 6
meijerituotteita myyvältä pyylevältä rouvalta voita ja juustoa, ja viereiseltä tiskiltä savustettua hevosenlihaa. Huonohampainen myyjä heitti huulta viereisen kauppiaan kanssa niin leveällä murteella, että putosin kärryiltä saman tien. Myyntitiskillä lepäsi rivi kokonaisia lampaanpäitä, ja värähdin tahtomattani. Siirsin katseeni viereiseen kalatiskiin, jolla lojui turskaa ja koljaa.
Lihapaketin saatuamme lähdimme puikkelehtimaan ihmisjoukon lomitse majapaikkaamme kohti. Jotkut kauppamiehistä lykkivät edellään kärryjä. Hevosrattaita näkyi siellä täällä. Kuskinpukeillaan nököttävät ajurit vaikuttivat ällistyttävän rauhallisilta metakan ja väenpaljouden keskellä, rattaita kiskovista hevosista puhumattakaan. Olivat kai tottuneet moiseen hulinaan.
Päästyämme pois aukiolta pahin tungos hellitti. Kadunkulmassa seisoi lierihattuinen mies, joka paahtoi
Sivu 7
kastanjoita ja myi niitä pienissä nyssyköissä. Hän viittoi kutsuvasti kättään tarjotakseen maistiaisen. Levitin käsivarret ilmaan voimattomana ja osoitin Almaa, joka harppoi jo kaukana edelläni, jolloin mies päästi pari huolella valittua ärräpäätä suustaan ja huitaisi kättään.
Vilkuilin vastaan tulevia ihmisiä uteliaana, heidän asusteitaan ja eleitään. Olin kuvitellut seutua hienoston suosimaksi. Sen sijaan kadulla näkyi pääasiassa rahvasta, jonka puheenparsi oli itälontoolaista ja vaikeaselkoista. Pari rääsyistä pikkupoikaa seurasi meitä hetken kädet anovasti ojossa, kiskoen palttooni helmaa. Minulla ei ollut heille mitään annettavaa, mutta Alma kaivoi ostoskassistaan pari kullankeltaista nekkua. Hän tyrkkäsi ne pojille, jotka hihkaisivat riemastuneina ja pinkaisivat saman tien juoksuun.
Astelimme muutaman korttelin verran Long Acrea
Sivu 8
pitkin, kunnes Drury Lanen katukyltti oikeassa kadunkulmassa osui silmiini. Alma kaivoi taskustaan avainnipun, valikoi avaimista kookkaimman ja avasi ulko-oven. Massiivinen puuovi narahti hänen painautuessaan sitä vasten. Kapusimme leveät portaat kolmanteen kerrokseen ja pysähdyimme rubiininpunaiseksi maalatulle ovelle, johon oli kiinnitetty kädenmuotoinen kolkutin ja niin ikään messinkinen kyltti. Siinä luki Roth. Serkkuni työnsi avaimen koristeelliseen avaimenreikään ja avasi oven.
Olin odottanut, että vastaamme tulvahtaisi tunkkainen haju, mutta niin ei käynyt. Pitkänomainen eteisaula oli korkea ja avara, seinät olivat täynnä tauluja ja koristeellisia peilejä. Vasemmalle avautui kaksilehtinen ovi, joka johti ilmeisesti olohuoneeseen. Huonekalut oli peitetty valkoisilla kankailla, ehkä lakanoilla.
”Käy taloksi”, Alma sanoi ja riisui viittansa
Sivu 9
naulakkoon. Tein työtä käskettyä ja riivin suonvärisen palttoon yltäni. Serkku esitteli minulle majapaikkaamme. Eteisen oikeasta päädystä mentiin Alman makuuhuoneeseen, ja sen takana oli hänen työhuoneensa, jossa tuoksui hämmästyksekseni hieman tupakalta. Alma totesi ilmeisesti saman, koska virkkoi: ”Taiteilijaystäväni käyttää tilaa satunnaisesti ja kastelee samalla kukat. Enhän minä käy täällä kuin muutaman kerran vuodessa.”
Lysähdin tummanruskealla nahalla verhottuun työtuoliin, jonka edessä, massiivisen työpöydän keskellä, nökötti kookas kirjoituskone. Pöytätasoon messinkinastoin kiinnitetty vaaleanruskea kirjoitusalusta oli täysin pölytön. Pölyttömiä olivat myös korkeat kirjapinot, joita oli kasattu paitsi pöydälle myös lattialle, seinän vierustalle. Valtava muratti kiemurteli
Sivu 10
lattiaruukusta seiniä pitkin ulottuen katonrajaan asti. Laskin katseeni vihreäkupuiseen lukulamppuun ja hopeiseen kirjoitustelineeseen, johon oli kaiverrettu Rothin vaakuna. Nihil admirari, siinä luki.
Seuraavaksi katseeni osui pinoon tussipiirroksia, jotka olivat kerrassaan mainioita. Otin nipun käteeni ja katselin kuvia. Osa oli luonnoksia, osa valmiita karikatyyreja kissoista, jotka olivat hyvin ihmismäisiä, muutama jopa siinä määrin, että hirvitti katsella niitä.
”Kukkienhoitajani Louis Wain on etevä graafikko, erittäin omaleimainen taiteilija”, Alma sanoi ihailevasti. ”Minä kun rakastan kissoja yli kaiken, olen pyytänyt häntä piirtämään niitä minulle.”
Huokaisin syvään. Kaipasin päästä pitkälleni. Alma kuitenkin ohjasi minua yhä peremmälle. Seuraavaksi tulimme kapeahkoon apukeittiöön, jonka ikkuna antoi hämärälle sisäpihalle.
Sivu 11
Pihan perällä oli kaiketi ulkohuussi, sillä hilkkapäinen nainen laskeutui parhaillaan kapeita portaita hameenhelmojaan pidellen; olisiko ollut joku naapuri.
Apukeittiöstä pääsimme varsinaiseen keittiöön, joka sekin näytti oudon ahtaalta. Siellä mahtui valmistamaan ruokaa, mutta ei tekemään juuri muuta. Liesi näytti uudenkarhealta. Nurkassa oli kylmäkaappi, jonka oven läpi hohkaava viileys sai minut värähtämään.
Keittiön takana oli suuri ruokasali – sen seiniä koristi ihastuttava tapetti, ”Morrisin Acanthus”, Alma tiesi kertoa. Ja lasiruutuisten pariovien takana oli jo aiemmin vilaukselta näkemäni olohuone.
Ehdin juuri miettiä, mihin saisin kallistaa hetkeksi pääni, kun Alma veti olohuoneen paksun samettiverhon sivuun, ja sen takaa paljastui tilava alkovi.
"Lepäilehän täällä hetki”, hän kehotti ilmoitettuaan
Sivu 12
menevänsä siistiytymään. ”Eteisestä pääsee kylpyhuoneeseen, jos haluat peseytyä. Ja siellä on vesiklosettikin.” Serkkuni lähti huoneesta ja jätti minut omiin oloihini.
Silmäilin ympärilleni. Huonekasveja oli paljon, suuri saniainen ja erilaisia palmuja ruukuissa. Ikkunan lähellä oli verenpisara ja sen vieressä sitruunapuu. Tuijotin pronssisia kattolamppuja pää kenossa; valtavat kyntteliköt painoivat varmaan tolkuttomasti.
Sitten katseeni osui yhteen lukuisista tauluista, jossa oli paksut, kullatut kehykset. William Blaken runo Tyger. Muistin nähneeni kuvan jossain aiemmin... tai siis myöhemmin. Naurahdin ja pudistin huvittuneena päätäni.
Hankkiuduin alkoviin, potkaisin saapikkaat jaloistani ja rojahdin upottavan pehmeälle vuoteelle.
Sivu 13
Hanki Basam Booksin verkkokaupasta
Venäläisen mystikon savukerasia on aikamatka vuoden 1890 Lontooseen ja myöhempien aikojen Asikkalaan, mutta samalla se perehdyttää lukijaansa spiritualismin saloihin ja pohtimaan jälleen ikuisia kysymyksiä. Mitä aika on? Miksi ihminen ei koskaan ole yksinomaan mies tai nainen? Onko jälleensyntymää olemassa?
Lainattavissa myös kirjastoista.
Kansi: suunnittelu Tiia Javanainen, valokuva Anuirmeli Sallamo-Lavi